Katselen kullankeltaisia koivuja ja haapoja, aurinko kirkastaa niiden lehtiä. Syksyn kultaa koivikot täynnä. Ensio-veljeni ei näe syksyisiä puita enää. Hän ei herää uuteen päivään ja juo aamukahvia yhdessä vaimonsa kanssa. En näe veljeäni enää koskaan täällä maan päällä mutta toivottavasti kerran kotona Isän luona.
Ajoimme viime viikolla junalla Kokkolaan, josta menimme Kannukseen TV7-iltaan. Minulla oli aamusta lähtien raskas olo. Sanoin, etten jaksa lähteä, mutta toki lähdin. Junassa mietin, että pitääkin soittaa Ensio-veljelle ja tavata, jos vaikka hän kuolee, enkä enää voi nähdä häntä. Nousimme junasta ja puhelin soi. Ension vaimo soitti. Ensio oli sairaalassa ja onnettomuudessa saanut aivoverenvuodon. Hän oli koomassa, eikä ollut mitään toivoa eloon jäämisestä. Olin järkyttynyt ja itkuinen, kun pääsimme Kannukseen. Siellä pyysin anteeksi itkuista olemustani ja kerroin menetyksestä. Voi, kuinka ihania siskoja oli minua lohduttamassa. Rukoilimme yhdessä, että Jeesus julistaisi Ensiolle synnit anteeksi, ennen kuin hänen henkensä erkanee ruumiista. Kiitän Jumalaa tästä ihanasta perheväestä, jonka lohdutuksessa sain olla. Matkalla takaisin Kokkolaan sain viestin, että veljeni oli menehtynyt.
Olen miettinyt elämän lyhyyttä ja merkitystä. ”Tuuli käy hänen ylitsensä, eikä häntä enää ole”, luen Psalmista 103. Kun poismeno tapahtuu, jää kaikki tänne, siihen paikalleen mihin tavaramme viimeksi jätimme. Tuntuu oudolta, kun ei ole veljeä enää. Hänen paikkansa on tyhjä. Kasvoimme yhdessä ja olimme parhaat leikkikaverit. Edesmennyt isämme sanoi, ettei koskaan tiedä, kun eroamme ja lähdemme kukin mikä minnekin, tapaammeko vielä toisemme. Siksi on tärkeää erota sovussa ja siunata toisiamme. Koskaan ei tiedä erotessa, että näemmekö toisemme viimeisen kerran. Toivotimmekin aina kotoa lähtiessämme toisillemme Jeesuksen siunausta. Tämä tapa on seurannut minua koko elämäni ajan. On niin turvallista lähteä tai lähettää toinen toisemme päivän tehtäviin, kun saa toivottaa: ”Jeesus siunatkoon.” Veljeni oli rauhallinen ja kiltti ihminen. En muista, että hän olisi koskaan kiivastunut tai huutanut. Hän uskoi sydämessään Jeesukseen, vaikka ei ollut mikään evankelistatyyppi.
Olen joutunut kohtaamaan elämän katoavaisuuden tässä kesän ja syksyn aikana. Helvin asunnon ja kaiken jäämistön läpi käyminen ja hoitaminen. Asunnon tyhjentäminen sekä nyt veljen poismeno. Olen omassa elämässäni käynyt tässä sivussa tavaroitani ja papereita lävitse. Heittänyt pois vanhoja kirjoitelmiani, papereitani ja muuta tavaraa, jota on kertynyt vuosien mittaan kaappeihin. Kun oma kotiinlähtöni koittaa, ei jälkeenjääville jää niin paljoa selvitettävää. Tässä mietin, minne niitä hyviä tavaroita veisi, kun ei henno roskiinkaan heittää. Kirpputoreja ja vanhojen tavaroiden liikkeitä on kyllä joka nurkan takana. Onneksi näiden liikkeiden kautta saa tavarat niitä tarvitseville.
Olen eräänlaisella aitiopaikalla, josta saan seurata ja myötäelää monen ihmisen kokemuksia ja kuulla heidän kertomuksiaan. Vanhan laulun sanat sopivat meidän jokaisen elämään: ”Kuinka me kannamme kahlehiamme, vaikka ne kaikki jo katkaistihin. Lintu on vapaa ja paula on poissa, kiitos nyt Herrani armollisin.” Jeesus seisoo monen uskovankin sydämen ovella. Hän haluaisi tulla sisälle ja aterioida kanssamme. Kun avaamme sydämemme oven Jeesukselle, tuo Hän tullessaan rauhan. Saamme kertoa Hänelle surumme ja ilomme, pettymyksemme ja pelkomme. Huomaamme, kuinka ne haihtuvat kuin aamusumu auringon noustessa. Monen fyysisen kivun ja pelon takana on jokin trauma tai tapahtuma, joka on asettunut hermostoomme tai johonkin ruumiissamme. Sieltä se säteilee kaikkialle ja saa mielen myös valtaansa. Sydämen oven avaaminen Jeesukselle ja Hänen kanssaan ateriointi, joka kestää koko elämän ajan, poistaa jännitykset ja pelot ja saa traumamme purkautumaan pois. Tämän olen henkilökohtaisesti kokenut ja iloinnut yhteisestä ajasta Jeesuksen kanssa. Tunnen olevani terveempi, tasapainoisempi ja kiireettömämpi, kun sydämessäni aterioitsen sieluni paimenen, Jeesuksen, kanssa.
Minua kosketti Irja Hiirosen runo Katso vaikka kuinka kaukaa:
”Pisara putoaa maan helmaan, lauluton puu nukkuu talven pimeään, vainajat viedään mullan hiljaisuuteen.
Mihin panisit nämä silmät, millä lohduttaisi tämän sydämen? Se makaa maassa mykkänä kuin eläin, joka odottaa iskua, vaikenee kuin hylätty lapsi.
Antaisit jostakin äidinsylin, lähettäisit lämpimän käden, huulet kysymään: Kuinka sinä voit?
Katso minuun – vaikka kuinka kaukaa – mutta katso.
Purista minut kämmeneesi, vuodattaa haavavoiteeksi ihmisen ahdistukseen.”
Mirja