Juhani Junnu Aaltonen lähti muusikon tielle omin avuin ilman tukea tai opettajia. Myöhemmin aukesivat ovet Sibelius-Akatemiaan ja jazzpiireihin. Elämän tarkoituksen etsintä päättyi omaan olohuoneeseen vuonna 1986.
Lapsuusvuodet olivat repaleiset. “Isäni oli superlahjakas pianisti ja urkuri, mutta en tavannut häntä elämässäni kuin muutaman kerran. En koskaan kuullut hänen soittavan. Avioerossa jäin äidille. Lapsuudestani puuttui täysin punainen lanka, minulla ei ollut tietoisuutta siitä kenelle kuulun.” Junnun lapsuutta varjosti sota. Äiti lähti lotaksi ja Junnu päätyi isoäidin hoiviin. Sieltä tie vei poikakotiin, kunnes tuli lähtö sotalapseksi 1944 Ruotsiin. “Kun palasin kotiin 1946 olin täysin ruotsalainen. Tuo vaihe oli elämäni pahin.” Junnu asui Inkeroisissa ja meni 15-vuotiaana töihin Tampellan sahalle. “Paikkakunnalla oli hyvää musiikkitoimintaa. Ostin kitaran ja opettelin omin avuin säestelemään kupletteja.”
Veri veti takaisin Ruotsiin ja 17-vuotiaana Junnu meni töihin Uppsalaan. “Kirkon lähellä oli musiikkikauppa, josta ostin elämäni ensimmäisen tenorisaksofonin. Innostus musiikkiin nousi ajan elokuvista ja erityisesti musikaaleista, joissa olin nähnyt myös kyseisen soittimen. Onneksi kaupan mukana tuli pieni saksofonikoulu, ja sen avulla opettelin itse soittamaan. Ei minulla ollut opettajia, en edes tiennyt aluksi, miten saksofoni kootaan.“ Armeijavuodet Suomessa keskeyttivät musiikkiharrastuksen täysin. Junnu palasi vielä kerran Ruotsiin töihin. Oli vuosi 1956 ja kotimaassa oli lama. Junnu myi tenorisaksofoninsa ja kaikki levyt päästäkseen lahden toiselle puolen töihin. Musiikki tuli uudelleen kuvioihin vasta Junnu palattua lopullisesti Suomeen Inkeroisiin 23-vuotiaana. “Pääsin hyvään tanssibändiin ja siinä opin soittamaan paremmin. Ostin baritonisaksofonin ja huilun. Huilun soittoon sain tutulta vain yhden neuvon:’Puhalla siihen kuin pulloon.’ ”
1960-luku räjäyttää luovuuden
Junnun korviin kantautui, että Sibelius-Akatemiaan saattoi pyrkiä myös syksyllä. Saksofonia ei voinut talossa edes opiskella, joten instrumentiksi valikoitui huilu. Hän opetteli laulamaan nuoteista kahdessa viikossa, kun tiesi, että sellaista kokeissa vaadittaisiin. “Jotakin ne siinä minun soitossani oli, kun pääsin Sibelius-Akatemiaan sisään. Jälkeenpäin olen ajatellut, että tämä oli Jumalan juttu.” Opinnot alkoivat vuonna 1961 ja oppilaitoksessa hän tutustui pian kaikkiin Suomen merkittävimpiin jazz-muusikoihin. Junnusta tuli myös nopeasti pidetty ja paljon käytetty studiomuusikko, joka sävelsi soittonsa lomassa. ”Minua on aina kiehtonut improvisointi, musiikin jatkuva muuntelu. Olen pikasäveltäjä. Minulla on päässäni musiikillinen tarina ja visuaalinen maailma, jota kohden lähden. Lopputulos on toivon mukaan myös itselleni yllätys. Jos se ei ole minulle yllätys, se ei ole luovaa. Pitkästyn helposti. Pidän siitä tunteesta, että musiikin alkaessa kaikki mahdollisuudet ovat auki, aivan kuten shakkipelin alkaessa.”
1960-luku oli Junnulle kiehtovaa ja innostavaa aikaa muusikkona. ”En ollut poliittisesti aktiivinen, enemmänkin tarkkailija, mutta musiikissa tapahtui paljon mullistavia asioita, jotka muuttivat minua. Vanhalla ylioppilastalolla tapahtui kokoajan valtavasti, kiersin tein yhteistyötä myös teatterintekijöiden ja ajan säveltäjien kuten Chydeniuksen kanssa. Soittotyylini ”free” kehittyi ja jalostui juuri 1960-luvulla. Vuosikymmen oli myös tunne-elämälleni vapauttavaa aikaa.” Junnu puhuu muusikon tarpeesta olla auki ja piiloutumatta minkään musiikillisen roolin tai soittimen taakse. ”Kieltäydyn tänä päivänäkin olemasta lukossa. Haluan olla täysin auki, erossa kahlitsevista suojamuureista.” Junnusta tuli myöhemmin UMO Jazz Orchestran ja Tasavallan Presidentti -yhtyeen perustajajäsen. ”Jazz on kiitollisuuden velassa negrospirituaaleille. Jazzin perusta on täysin hengellinen. Opin kaiken musiikista maallisella puolella, mutta sen, miten musiikkia tulee käyttää, sen olen oppinut vasta Jumalalta.”
Yliluonnollinen kohtaaminen olohuoneessa
Musiikillisten esikuvien henkinen etsintä myös inspiroi Junnua vuosikymmenet, mutta Jumala tuli Junnun elämään vasta vuonna 1986. ”Vaimoni oli taidokas joogaohjaaja, ja opetti sitä vuositolkulla. Pyörin paljon ulkomailla ja ostelin kaikenlaisia opuksia, etsimme merkitystä ja vastauksia kaikista mahdollisista uskonnoista ja liikkeistä, tosin kaikkialta muualta kuin kristinuskosta. Sitten vaimoni tuli uskoon ja luulin hetken, että loppuiko kaikki ilo elämässä nyt tähän.” Tapahtui kuitenkin jotain täysin päinvastaista. ”Eräänä päivänä istuin olohuoneessani ja tunsin voimakkaan Jumalan rakkauden läsnäolon. Tiesin heti, mistä tuo hetki oli lähtöisin. Minä en löytänyt Jeesusta, vaan Hän löysi minut.” Myöhemmin selvisi, että monet uskovat muusikot ja puolison sukulaiset olivat rukoilleet hänen puolestaan vuosia. Junnu meni pian käänteentekevän tapahtuman jälkeen kasteelle. ”Halusin näyttää Jumalalle, että olen tosissani. Ei siinä ollut kyse mistään teologiasta.” Junnu kuvaa matkaa Jumalan kanssa sanoilla ’love story’, joka on sisältänyt myös hyvin vaikeita jaksoja. ”En minä löytänyt Jeesusta, vaan hän löysi minut. Olen nähnyt, että mikään ongelma ei ole niin suuri, etteikö Hän voisi sitä ratkaista. Kun vaan pidän Jumalan kädestä kiinni, matka ei jää kesken. Vaikka olisin minkälaisessa pimeydessä, sielläkin Hän ympäröi minut.”
Junnu on saanut nähdä monen ystävänsä elämänmuutoksen. ”En olisi lyönyt mitään vetoa siitä, että esimerkiksi Jukka Tolonen tulisi uskoon, koska olin todistamassa niitä vaiheita, jotka hänen päätöstään edelsivät.” Junnu kuitenkin korostaa, että kaikenlaisista elämän vankilassa on aina ovi vapauteen, jos ihminen vain tajuaa etsiä sitä. ”
Artikkeli on julkaistu TV7 Uutiset -lehdessä 2/2018
Kuva: Maarit Kytöharju