Ilmatieteen laitos kertoi, että nyt alkaa tuulet, sateet ja lämpötila laskee. Ihan oikea syksy siis. Keräsin kukkivat kukat pihamaalta, ihanat ruusut ja viimeiset orvokit. Hallaa tosin tänne etelään ei ole luvattu, mutta kovat sateet piiskaa kukat rikki.
”Taas on aikaa mennyttä kesää muistella.” Ihana kesä, lämmintä päivällä ja lämmintä yöllä. ”Joskus vähän liiankin lämmintä”, sanovat monet, mutta minä en. Rakastan lämpöä ja kesää, valoa ja vapautta. Haluan nauttia hetkistä, jolloin lyhyenkin ajan voin pysähtyä, ottaa kupin kahvia ja pullan, olla ja antaa ajatusten vapautua, lintujen lailla lentää jonnekin.
On vaikea irrottautua arjen kiireessä ja pysähtyä niin, ettei harmittele mennyttä tai suunnittele jo seuraavia tehtäviä töitä ja hoidettavia asioita. Elämämmehän muodostuu hetkistä. Välillä tekee hyvää vain olla. Sulkea itsensä kaiken hälyn ja menon ulkopuolelle, rukoilla ja kiittää. Antaa Jumalan rakkauden virrata päästä varpaisiin, ajatella itsensä Isän syliin.
Rakas ystävämme Kyllikki sai kutsun kotiin. Olen ajatellut Kyllikkiä paljon ja miettinyt, millaiseksi kunkin ihmisen elämänkaari muodostuu. Ihmisellä on alku ja on loppu. Molemmat ovat Jumalan tiedossa jo ennen kuin olemme syntyneet. Jumalan lapsena kun saamme elää ja Hänen johdossaan kulkea, ovat elämämme päivät merkityksellisiä. Kun tehtävä on suoritettu Jumalan näkökulmasta katsottuna, Hän hakee lapsensa kotiin. Ihmisinä emme haluaisi laskea rakkaitamme pois. Lähtöaika tuntuu väärältä ja kyselemme: miksi, Herra? Kuitenkin oma lähtömme tulee enemmin tai vähän myöhemmin, ja sekin on Jumalan tiedossa. Kyllikki oli TV7:n toiminnassa monessa mukana. Erikoisesti jäi mieleen, kun Kyllikki keitti joulupuuron henkilökunnan joulukokoontumiseen. Muistoihin jäi maukas riisipuuro ja Kyllikin iloinen ja sydämellinen olemus ja joulunpunainen esiliina. Kiitos Kyllikki!
Kävelen ulkona tuulessa. Sydämestä nousee syvää, ruumista vapisuttava nyyhkytystä. Ihan tarkkaa tietoa minulla ei ole, mikä on itkun syy. Tällaiset itkuni tulevat syvältä. Olen saanut aiemmin tiedon, että itken silloin Jeesuksen itkua. Hän itkee maailman synnin ja surun puolesta. Hän itkee jokaisen ihmisen tuskaa ja niiden abortoitujen lasten tähden, jotka murhataan äidin kohtuun. Elämme elintaso-Suomessa, jossa on varaa murhata jopa syntymättömiä kansalaisiamme. ”Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin” (Job. 31:15).
Ollaanko jo näin pimeässä ajassa? Naiset, joilla on kohtu, kaiken elämän säilyttäjä ja lasten elämänalun turva, ovat valmiit tuhoamaan lapsensa ja itsensä. Jokainen abortin tehnyt nainen ei ole surmannut vain lastaan vaan myös itsensä, sisäisen naiseutensa. Tämä murhattu lapsi ei koskaan jätä äitiään vaan hän on läsnä naisen elämässä koko tämän elämän ajan. Ei ihme, että Jeesus itkee.
Rukoilen ensi vuoden Christina-lehtien teemoja ja sisältöjä. Lehti ainakin monipuolistuu ja saa jonkun lisäsivun. Haluaisin koota naiset yhteen siunaamaan ja rukoilemaan sekä nauttimaan lehden välityksellä kauneudesta ja naisen elämän rikkauksista. Jumala on antanut meille naisille niin paljon kaikkea ihanaa.
Paholainen ei halua naiseutta, vaan se haluaa tuhota ja murskata. Siksikin on tärkeää pitää naiseutta ja tyttöjen asemaa esillä. Puhua naiseudesta ja naisen merkityksestä kodissa ja yhteiskunnassa.
”Lapsuuttani mukanani kuljetan
kuin taluttaisin näkymätöntä lasta.
Jokaisessa lapsessa sen kohtaan
kivulla ja ilolla.”
Maaria Leinonen: Elämä on enemmän.
Mirja
