”Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta lehdot ja puistot…”
Miten keväinen luonto onkaan kaunis! Auringonsäteet kutittelivat puiden silmut auki, ja pian puut olivat hiirenkorvalla. Nyt koivut ovat lehdessä ja vaahterat kukassa. Tuomet alkavat kukkia ja tienreunukset ovat keltaisenaan voikukkia.
Kesä kiirehtii eteenpäin ja aika kuluu niin nopeasti. Olen käynyt taimimyymälöissä, jossa tulee ihan hulluksi ihanista kukista ja kasveista. Piharuukut on saatava täyteen kukkia ja amppelit roikkumaan. Tuntuu, ettei kesän kauneudesta saa kyllikseen. Ihana toukokuu alkaa olla lopuillaan. Olemme kesän kynnyksellä, kun kesäkuun alkaessa avautuu ovi kesään.
Sydämeni on kiitosta täynnä, kun ajelen Lohjansaaren kaunista tietä. Miten ihanaa, kun saan elää tämän kevään. Sain nähdä, miten talvi väistyi ja miten armas aurinko saa ihmeitä aikaan. Jokainen päivä tuntuu lahjalta, jonka Jumala on armossaan antanut.
Seuraan ikkunastamme harakkapariskunnan touhuja. Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasiaan. Varis yrittää pesälle, mutta harakat alkavat sellaisen taistelun, että varis lentää tiehensä. Toinen harakoista lentää perässä varmistaakseen, että tunkeilija pysyy varmasti poissa.
Mietin, kuinka nuo harakat ja varikset toteuttavat sitä tehtävää, joka niillä on luomakunnassa. Jokainen toimii lajinsa mukaisesti miettimättä tai funtsimatta sen enempää. Harakat ovat harakoita ja varikset variksia. Niillä ei ole identiteettiongelmaa niin kuin meillä ihmisillä. Jospa voisimme hyväksyä itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme, ilman arvostelua ja kateutta. Tulee mieleeni, kun luen tai kuuntelen uskovien arvostelevia puheita ja ohjelmapalautteita, kuinka herkässä tuo arvostelu ja oikeassa olemisen tarve onkaan. Kaikkihan me olemme vajavaisia, mutta tieto siitä, että Jumala rakastaa meitä juuri tällaisina, on todella rohkaisevaa ja turvallista.
Jokainen on sukulinjansa näköinen, emmekä itse voi sille mitään. Mutta se mihin voimme vaikuttaa on mihin uskomme ja miten kohtelemme itseämme ja toisiamme. Siinä onkin se elämän mittainen koulu, josta ei saa päästötodistusta.
Tärkeintä on kulkea joka päivä ja joka hetki Jeesuksen kanssa. Luin lappusesta, johon olin jostain kirjoittanut, että ”heti kun lakkaamme katsomasta Häneen, hengellinen elämämme alkaa kuivettua”. Se ei niinkään johdu ulkonaisista asioista vaan ajatuksistamme. Maalliset ja jokapäiväiset asiat, huolet ja murehtimiset, vievät valon sisimmässämme. Niinpä, pitäisi olla lappusia siellä ja täällä muistuttamassa, että muista Jeesus. Jeesus tuo valon, toivon ja oikean tasapainon elämään. Mitä enemmän kuuntelemme, luemme ja juttelemme Jeesuksesta ja uskonasioista, sitä paremmin keskitymme oleelliseen, joka on Jeesus.
Koen olevani etuoikeutettu saadessani kuunnella, lukea, kirjoittaa ja kertoa Jeesuksesta. Ympärilläni on uskovia ihania ihmisiä ja perheeni kanssa voin rukoilla ja keskustella uskoon liittyvistä asioista. Toivoisinkin, että tämä vaatimaton blogini voisi olla silta minun ja teidän lukijoiden välillä. Voisimme tavoittaa toisemme ja kokea Jumalan lasten yhteyttä, vaikka emme näe toisiamme. Pyhä Henki liikkuu esteettä siellä, missä Hänet toivotetaan tervetulleeksi ja missä kunnioitetaan Jumalan pyhyyttä.
Olen aloittanut elämäkerrallisen kirjan kirjoittamisen runoilija ja opettaja Mirjami Lähteenkorvasta. Projekti ei ole lähtenyt käyntiin niin ripeästi kuin olisin toivonut. Kaaduin talvella ja satutin oikean käteni, eikä se ole oikein kunnossa vieläkään. Kovin pitkiä aikoja en pysty yhtä mittaa kirjoittamaan, mutta hiljaa hyvä tulee, niin kuin sanotaan. Rukoilen, että Pyhä Henki ohjaa tässäkin työssä.
Löysin Mirjamin kellastuneista papereista pikku runon:
”Jokainen valkovuokko on juuri luotu,
jokainen terälehti aivan uusi on.
Jokainen kastepisara on äsken saatu, juotu.
Ja tämänpäiväinen on paiste auringon.
Jumala, ilon luoda voit aina uudestaan.
Saan sydämeni maljan sulle tuoda.
On päivän nurmikko, puu valmis kukkimaan.”
Mirja
