Olen käynyt läpi kellarissa olevia laatikoita. Löysin laatikon, jossa oli vanhoja joulu- ja syntymäpäiväkortteja. Mukana oli myös lasten tekemiä äitienpäiväkortteja. Voi miten suloista oli löytää lasten tekemiä piirustuksia ja muistaa, kuinka pikkuiset kieli keskellä suuta kirjoitettelivat onnitteluja tekemiinsä kortteihin. Muistot lasten lapsuusajasta tulivat elävästi mieleen. Tykkäsin niin olla äiti. Minusta oli ihanaa olla kotona hoitamassa lapsiani. Harmi vain, että se aika jäi niin lyhyeksi, kun oli mentävä töihin. Sitä työaikaa onkin sitten riittänyt. Tykkään kyllä vieläkin olla äiti. On niin suloista, kun aikuiset lapset sanovat joskus äiti eikä Mirja, niin kuin kaikki muut sanovat.
Pitkäkin elämä on lyhyt ja vuodet vain hujahtelevat ohi. Kuljemme nopeasti kohti iankaikkisuutta ihan jokainen. Ajatus kuolemasta tuntuu pelottavalta ja siitä ei yleensä haluta puhua. Ne, jotka ovat lähellä kuolemaa joko ikänsä tai sairautensa kautta, alkavat puhua kuolemastaan. Siitä, kuinka asiat olisi järjestettävä, kun he ovat lähteneet. Nuoremmat ihmiset työntävät helposti syrjään koko ajatuksen. Eihän se nyt vielä ole ajankohtaista. ”Eletään ensin eikä turhaan ‘ressata’ kuolemaa ajattelemalla”, sanoi eräskin keski-ikäinen henkilö minulle, kun keskustelimme asiasta.
Ei ”ressata”, mutta meidän tulee valmistaa sydämemme iankaikkisuutta varten uskomalla Jeesukseen. Kun elämme Jumalan kuningaskunnan lapsina, ei meidän tarvitse pelätä kuolemaa. Siirrymme täältä iankaikkisuuteen, kun aikamme on lähteä. Siellä saamme elää ikuisesti Taivaan kuningaskunnassa. Olen erityisesti viime aikoina miettinyt, minkähänlainen on taivaan koti. Ehkä väsyminen kaikkeen tähän maalliseen turhanpäiväisyyteen ja riitelyyn saa ajatukset siirtymään tulevaan levon ja rauhan paikkaan. Sinne, missä on kaunista ja tasapainoista, sinne missä on Jeesus.
Kun kirjoittelen blogini loppuosaa, olen Tallinnan toimistolla. Martti ja Päivi Pitko tekevät ohjelmaa Taevas TV7 ‑kanavalle, ja istun sillä aikaa kirjoittelemassa. Saamme kuulla ohjelman teon jälkeen Tallinnan toimiston kuulumisia. Kovin on suuri tämä TV7:n kanavaperhe. Kuinka suuren perheen me loppujen lopuksi saammekaan! Olemme näin rikkaita ja etuoikeutettuja saadessamme kuulua niin mahtavien ihmisten kanssa samaan työyhteyteen. Jumala on Isämme, joka Pyhän Henkensä kautta ohjaa meitä. Tätä Pyhän Hengen johdatusta juuri Päivin kanssa rukoilimme ennen ohjelman tekoa.
Keskustelussamme Tallinnan toimiston väen kanssa kävi ilmi, että heille on tullut palautteita katsojilta, jossa he ovat kertoneet, kuinka ovat kanavan kautta tulleet uskoon. Palautteita on tullut myös parantumisista. Olemme nähneet kovasti vaivaa ja on ollut taloudellisesti myös kova ponnistus rakentaa Viroon vironkielinen TV7:n kanava. Kuitenkaan työ ei ole ollut turha. Mitä raha merkitsee, jos yksikin sielu pelastuu kanavamme ohjelmia katsomalla iankaikkiseen elämään? Yhden ihmisen tähden Jumalan poika kuoli ja vuodatti verensä. Jokaisesta ihmisestä maksettu hinta on valtava, käsittämätön. Siksi iloitsen, että lähdimme laajentamaan toimintaamme, ja kiitän jokaista, joka on tämän työn tukimaksuillaan mahdollistanut. Jokainen pelastunut sielu on miljoonien arvoinen.
Sain eräältä katsojaystävältä laatikollisen kauniisti kudottuja sukkia. Sukan pohjaan oli neulottu Daavidin tähti. Hän kirjoitti, että tähän tähteen jokainen joutuu jarruttamaan. Ystävämme oli kutonut sukat jokaiselle kanavapäälliköllemme, minulle ja Martille sekä kuulemma myös Israelin pääministerille ja hänen vaimolleen. Oli mukavaa tuoda Päiville kauniit sukat, jossa oli lappu, jossa luki ‘Päivi’. Ystävämme oli kutonut sukat miehensä sairasvuoteella valvoessa. Liikutuin kyyneliin tämän suuriarvoisen lahjan edessä. Päivi ilahtui valtavasti tästä yllättävästä lahjasta. Samoin varmaan muutkin päälliköt, kun saan heille sukat toimitettua.
”Kirkas aamu pian koittaa, jälkeen aikojen yön. Päivä varjot jo voittaa kautta Golgatan työn. Huomenkellojen soitto kaukaa sielussain soi, meille kertoen voiton, jonka Jeesus verellään toi.”
Tämä laulu, jota äitini kanssa nuorena tyttönä lauloin, nousi elävästi mieleeni.
Mirja
