Meille suomalaisille epätyypillisen hellejakson jälkeen on sunnuntaina tyypillinen suomalainen sää. Istun lasiterassilla, josta on näköala Lohjanjärvelle. Ihania poutapilviä ajelehtii taivaalla. Välillä rynnii tumma sadepilvi väliin ja tipauttaa vesikuuron kuivaan, janoiseen maahan, jonka jälkeen järven vedenpinta kimmeltää auringon säteistä. Ihanaa, että on vielä kesä.
Kuuntelin evankelista Eliina Heinosen puheen TV7-kanavalta. Puheessaan hän korosti, kuinka tärkeää on valvoa omaa vaellustaan ja tehdä työtä. On tärkeää olla valmiina, kun Jeesus tulee pilvissä omiansa noutamaan. Olen nyt seurannut 15 vuotta kristittyjen tekemää evankeliointityötä ja sitä, miten eri seurakunnat suhtautuvat toisiinsa ja esimerkiksi kristilliseen mediaan. Näköala on ollut laaja ja mielenkiintoinen. Kun odotettu lopunajan herätys tulee, mitenkähän Jumala saa nämä eripuraiset lapsukaisensa yhteistyöhön keskenään? Ilman keskinäistä yhteyttä ja toimintaa ei synnintuntoon joutunutta kansaa pystytä johdattamaan Jeesuksen sovitustyön ääreen.
Saamme puheluita, joissa ihmiset ovat sisäisesti hädissään oman sielunsa tilasta. Rukoilkaa, he pyytävät, että saan syntini anteeksi, ja totta kai me rukoilemme. Tie Jeesuksen syliin on aina auki. Niin kuin Pietari sanoi, että minne me menisimme, sillä sinulla on iankaikkisen elämän sanat. On hienoa, että saa kohdata ihmiset Jeesuksen kanssa. Rukoilen, että Jeesus voisi käyttää minua ja näyttää valheen ja totuuden. Paholainen tulee usein pukeutuneena valkeuden vaatteeseen ja yrittää pettää, mutta totuus rakkaudessa tuo valheen esille. Synnittömiä emme voi koskaan täällä maailmassa eläessämme olla, mutta kun vilpittömällä sydämellä lähestymme Jumalaa, Hän kuulee meitä ja auttaa vaeltamaan oikeaa tietä.
Koimme huippuhetken, kun saimme pienen pojanpojan syliimme. Miten täydellisen kaunis ja suloisen pieni hän onkaan! Musta tukka ja isot varpaat on pienellä miehellä. Rakastuin häneen ihan täysillä ja siunasimme ja siunaamme lapsen elämää. On ihanaa saada syntyä suuren perheen syliin, johon on toivottu ja rakastettu. Serkut odottavat uutta leikkikaveria jo innolla. Menee kuitenkin jonkin aikaa, kunnes vauva pystyy leikkiin osallistumaan. Kiitos kumpuaa sydämestä, kun katselen pientä Titityytä, joksi hänet nimitin, kun nimeä en vielä tiedä. Meillä on suuri tehtävä saada rukoilla koko perhekuntamme puolesta. Samoin rukoilemme TV7:n henkilökunnan puolesta ja siunaamme heidän perheitään joka päivä. Koen sen yhdeksi tärkeimmistä tehtävistäni. ”Rukouksen siivin sinut kannan, eteen Kaikkivaltiaan Jumalan. Suloisen suudelman Hän otsaasi painaa, korkeimman siunauksen siitä saa.” Mikä onkaan hienompaa kuin se, että saa rukoilla toisten puolesta. Rukoilla ja siunata jokaista, jonka tapaa. Mielessä hiljaa tai pyynnöstä teen sen, minkä Jeesuksen omana ymmärrän.
Mielessäni jo valmistaudun syksyn haasteisiin. On monenlaista asiaa ja tehtävää, jotka alkavat painaa mieltä ja hartioita. Viikon lopulla on Kemin-matka, jonne meitä on pyydetty puhumaan TV7-tapahtumassa. Sitten on alkusyksystä vuorossa heti Pieksämäki ja Pomarkku. Nämä kaikki muun työn ohella. Christina-lehden teemoja ja kirjoituksia rukoilen. Mielessä soi laulu: ”Oi anna Herra tultasi sieluni alttarille ja lähde saattajakseni poluille arkisille. Kun pariin toisten ihmisten ja kysymysten vaikeiden työpaikalleni lähden.”
Olen sellainen kotona viihtyvä. Rakastan olla kotona ja puuhastella kotitöitä. Matkalle lähteminen, oli se sitten kotimaahan tai ulkomaille, on mielessäni aina määrätyn kaavan mukainen prosessi. Stressaannun ja nukun huonosti. Käyn läpi kaikki huomioon otettavat asiat. Kun päästään matkaan ja perille, alkaa tilanne mielessäni helpottua. Odotan kuitenkin, että pian pääsen kotiin takaisin. Mietin usein, mistä tämä johtuu. Ehkä osaltaan siitä, että olen niin monta kertaa lapsuudessani muuttanut. On pitänyt sopeutua aina uudestaan ja uudestaan uuteen kotiin ja asuinpaikkaan.
Elokuu johdattaa syksyn tielle, se vie kohti pimeää aikaa. Mutta vielä kun lämpöä riittää ja kesän kukat kukkii, on tärkeää sydämestäni kiittää ja nauttia kesän jäljellä olevista päivistä. V. A Koskenniemi kertoo runossaan osuvasti:
”Sen, mitä korvaani on kesä kuiskinut, jo mulle rinnassani on sydän kertonut:
Kun päivä tämä painnut ja ilta lankeaa, niin askel joka ainut mun syksyyn jouduttaa.
Mik’ ei nyt kukkaa kanna, ei kypsy korjuihin, mit’ et nyt tee ja anna, sit’ et voi myöhemmin.”
Mirja
