Ihmisiä ja tarinoita

Täyspäinen kriiseistä huolimatta

Kuopiolainen Eliina Heinonen olisi mielellään lähtenyt taivaaseen juomaan makoisaa kaakaota, kun hänellä todettiin kuolemaan johtavaksi muuttunut imusolmukesyöpä. Lääkärit antoivat elinajan ennusteeksi muutamasta viikosta kuukauteen. Jumalalla oli toiset aatokset.

Eliina on parantunut syövästä, niin kuin monesta muustakin sairaudesta elämänsä aikana. Hän on täynnä elämänmyönteisyyttä ja huumoria. Kuunnellessani häntä ja hänen pitkän elämänsä haasteellisia vaiheita, joita hän kertoilee ihan suorasanaisesti, ihmettelen, miksi tämä nainen ei ole katkeroitunut. Vastaus on Jumala. – Ihmiset tuppaavat sanoa minulle, että miten voit olla noin täyspäinen, vaikka sinulla on ollut niin vaikea elämä. Minusta elämäni on ollut rikasta ja värikästä. Onhan se vaikeaakin ollut, ja kriisejä olen joutunut käymään läpi, mutta Jumala on aina kantanut! Olen saanut oppia vaikeuksista.

Eliina Heinonen / Kirjoittanut Outi Mähönen. Christina-lehti 1/2020

Uskonnollisesta esikuvasta toimintasankariksi

Sairastuin koleraan. Minun oli pakko hakeutua takaisin Suomeen asiallista hoitoa saamaan. Selviydyin kolerasta, mutta sen seurauksena minulle tuli muita sairauksia kehooni jälkitauteina. Jumala käänsi nämäkin sairaudet palvelemaan omia tarkoituksiaan. Kun ei maallista parannuskeinoa enää ollut, tartuin viimeiseen oljenkorteen hakeutumalla kokoukseen, missä kuulin sairaiden parantuvan. Tässä elämäni ensimmäisessä hengellisessä kokouksessa Jumala kosketti. Parantuminen teki minuun merkittävän vaikutuksen ja tajusin ensimmäistä kertaa, että Jumala toimii tänäkin päivänä. Aikaisemmin Jumala oli ollut uskonnollinen esikuva, joka hyväksyi ihmisen vasta, kun ihminen suoritti erilaisia traditioita ja sääntöjä.

Anne Miettinen / Kirjoittanut Anne Miettinen. Christina-lehti 4/2020

Tuska taipuu taiteeseen

Henna Niemisen ollessa neljän vanha hänen elämänsä muuttui. Hän on kuusilapsisen perheen kolmanneksi nuorin, joutui sisarustensa kanssa kohtaamaan jotakin sellaista, josta on vaikea selviytyä. Heidän isänsä kuoli. Niin kuin jokainen sisaruskatraasta Hennakin suhtautui isän kuolemaan omalla tavallaan. Hän ajatteli, että voisi lähteä isän perässä taivaaseen ja meni odottamaan maitoauton tuloa hiekkatielle, että voisi heittäytyä sen alle. Onneksi yritys ei onnistunut. Neljävuotias Henna ajatteli, että isä oli ihan tyhmä kun lähti.

Nykyään Henna näkee isänsä poismenossa asioita, jotka ovat koituneet siunaukseksi. Käsittelyä ja tunteiden kohtaamista asia edelleen vaatii. Luonnollisesti. Hän on kirjoittanut isälleen kipua ja kaipuuta täynnä olevan laulun, jonka on levyttänyt toiselle levyistään. Kappaletta ei kertakaikkiaan voi kuunnella itkemättä. – Isä oli kanttori ja oopperalaulaja. Hän teki lauluja, sävelsi ja esitti niitä. Kuljen isäni askelissa ja koen, että minut on johdatettu kulkemaan niitä pitkin. Opiskelin Tampereen konservatoriossa, jossa isänikin aikanaan opiskeli. Isän askelien seuraamista konkretisoi myös se, että muutimme mieheni kanssa viitisen vuotta sitten lapsuudenkotiini.

Katkelma Henna Niemisen laulusta ”Muisto”:

”Päivä jona lähdit, lähdit taivaaseen. Muistan sen aina, aina uudelleen. Menetimme monta yhteistä vuotta. Moni kyynel vieri, vieri ehkä suotta. Sillä ymmärsin jotain suurempaa, et olekaan lähtenyt pois kokonaan. Elät muistoissa aina, elät mukana minussa. Eivät muistoni paina, vaan auttaa kivussa. Vaikka vierisi vuodet, et katoa milloinkaan. Vaikka järkkyisi vuoret, pysyt sydämessä, muistoissa ainiaan.”

Henna Nieminen / Kirjoittanut Outi Mähönen. Christina-lehti 1/2020

Jumala hallitsee aikaa

Isäni perhe tuli Kannakselta evakkoina Asikkalaan. Vaija, joksi isoisää menetetyssä Vuoksenrannassa kutsuttiin, kuoli minun ollessani kuusivuotias. Minä muutin silloin mummon viereen nukkumaan. Siitä se alkoi, mielenkiintoinen tutustuminen mummon rukouselämään. Iltaisin valojen sammuttua mummo alkoi rukoilla ääneen. Hän ei käyttänyt ulkoa opittuja värssyjä vaan jutteli arkisesti sydämellään olevia asioita Herralle ja kiitti vastauksista, jotka olivat jo tulossa tai tulleet.

Tämä oli minulle kuin uusi, rikas maailma, seikkailu, johon pääsin mummon mukana. Minäkin aloin sitten lapsen innokkuudella kertoa asioitani Jeesukselle. Elämäni ehkä suurimman rukousvastauksen koin tämän kaiken seurauksena. Se oli asia, jota en tohtinut rukoilla ääneen mummon kuullen, ehkä siksikin, että minua alkoi aina itkettää, kun sitä pyysin. Luottavaisella rohkeudella pyysin, että Jeesus antaisi mummon elää niin kauan, että minun koulutieni olisi jo käyty. Perustelin pyyntöä Jeesukselle huolellisesti. Jos mummoa ei olisi, kukaan ei herättäisi minua ja huolehtisi, että ehdin kouluun, eikä kukaan keittäisi minulle aamulla puuroa. No, varmasti vanhempani olisivat sen tehneet, mutta minusta he olivat niin kiireisiä, ettei heillä voinut olla aikaa minulle.

Vuosia kului, minä kasvoin ja mummon kunto huononi. Osamme alkoivat vaihtua. Minä huolehdin, että mummon lääkkeet olivat oikein dosetissa, yöpöydällä vettä ja kynnet leikattu. Isäni rakensi uuden talon, jossa mummon huone oli omani vieressä. Näin illalla, milloin hän sammutti valon, ja kuulin helposti, jos hän kutsui minua. Lukiovuosina koetin ottaa välimatkaa mummoon ja mummon uskoon. Nolotti, kun hän usein kertoi rukoilevansa puolestani. Sitten alkoivat ylioppilaskirjoitukset, ja viimeiseen kirjoituspäivään valmistautuessani mummo joutui sairaalaan.

Yo-kokeesta päästyäni ajoin hänen luokseen sairaalaan ja kerroin, että koulukoitokset ovat nyt ohi ja hyvin meni. Kerroin myös saaneeni kesätöitä paikallisesta kaupasta, kun olin poikennut matkalla kysymässä. Se, mitä mummo vastasi, oli minulle täysi yllätys. Hän sanoi: ”Sithä täs onkii mummon työt tehty ja mie voinkii jo männä.” Samalla hetkellä muistin lapsuuteni hartaimman rukouksen ja tajusin, että Herra oli puhunut asiasta mummolle ja antanut erityisesti minut hänen sydämelleen, mummon rukousten kohteeksi. Olin aivan sanaton ja pystyin vain itkemään. Mummon hautajaisia vietettiin kuukautta ennen ylioppilasjuhliani.

Rukousvastauksen tarkkuus ja selkeys järisytti elämääni. Ymmärsin, että Jeesus todella kuulee ja ottaa minunkin asiani tosissaan. Tämän seurauksena minäkin halusin ottaa Jumalan todesta, rukouselämäni elpyi ja aloin etsiä Jumalan johdatusta elämääni.

Anu Mattsson / Kirjoittanut Anu Mattsson. Christina-lehti 1/2020

Surun keskeltä versoi uusi elämä

Jumala loi uutta elämää Juha Kälviäisen perhettä kohdanneesta tragediasta.

Vuonna 1988 Juha ja hänen vaimonsa Christel Kälviäinen menettivät 7-vuotiaan Tiina-tyttärensä, kun tämä sai äkillisen aivoveritulpan. ”On erittäin harvinaista, että pienelle lapselle tulee niin vaikea aivoveritulppa. Vuodessa on yksi tai kaksi tapausta.”

Lokakuisena sunnuntaina perhe ajeli kotiin mökkireissulta ja kolme tytärtä pitivät hauskaa takapenkillä. ”Erityisesti Tiina hauskuutti tapansa mukaan meitä kaikkia”, Kälviäinen muistelee. ”Hän oli aloittanut koulun sinä syksynä ja maanantaina hän meni normaalisti kouluun. Alkuillasta vaimoni huomasi, että tytöllä ei ollut kaikki kunnossa. Veimme hänet terveyskeskuksen päivystykseen.”

Tytön tutkittuaan päivystyslääkäri otti tilanteen vakavasti, tilasi ambulanssin ja lähti itse kyytiin matkalle sairaalaan. Kuvaukset paljastivat aivoissa veritulpan, joka oli niin hankalassa paikassa, että sitä ei voinut leikata. ”Lääkärit tekivät kaikkensa ja aloittivat lääkityksen. Oli hurjaa nähdä Tiina sairaalan sängyssä, pitkät kutrit leikattuna ja johtoja siellä täällä. Hänen tilansa huononi nopeasti ja keskiviikkona tuli se hetki, kun hänet todettiin aivokuolleeksi.”

Kälviäiset etsivät tarkoitusta menetykselleen. ”Ihmettelimme, mistä tämä kaikki johtui. Ja vielä henkilökohtaisemmin: miksi näin kävi juuri meille? Etsimme vastausta monesta paikasta ja viimeisenä päätimme avata Raamatun. Siinä vaiheessa tuska oli niin kova, että mikä tahansa apu kelpasi. Useinhan Jumala on se viimeinen oljenkorsi”, Juha Kälviäinen pohtii.

”Meillä ei ollut ennestään minkäänlaista suhdetta uskoon tai Jeesukseen. Mutta koska Raamattu on elävää Sanaa, ja kirja puhutteli meitä. Lopulta löysimme vastauksen: on olemassa taivas ja helvetti, ja koska Tiina oli kuollessaan vasta pieni lapsi, hän on taivaassa. Jotta saisimme vielä nähdä hänet, meidänkin pitäisi päästä sinne.”

Perheellä oli onneksi jo yhteys kristittyihin. Kälviäisten yrityksen tilan omistajat olivat nimittäin uskossa. ”Kun aloimme etsiä elämän tarkoitusta, he tukivat meitä. Vaimoni osaisi kertoa hetken tarkkuudella, milloin hän tuli uskoon; minulle se oli pidempi prosessi. Oleellista on se, että pahasta seurasi hyvää. Tyttäreni kuolema johti siihen, että minä tulin uskoon.”

Kokemuksesta Juha Kälviäinen on oppinut, että Jumala voi luoda jotain uutta ja kaunista hyvin traagisestakin asiasta. ”Jumala on kaikkivaltias ja kaikki on Hänen käsissään”, hän toteaa. ”Jumalan tahto meitä kohtaan on hyvä ja Hän haluaa pelastaa ihmisiä. Meidän elämässämme Hän käytti tällaista tapausta pelastukseksemme. En ajattele, että Jumala olisi aiheuttanut tragedian, mutta Hän salli sen ja pystyi kääntämään sen siunaukseksi. Kun ajattelen tytärtämme nyt, mietin, että hänellä on kaikki paljon paremmin kuin hänellä olisi ollut täällä maan päällä.”

”Jos en olisi uskossa, saattaisin olla hyvinkin katkera”, Kälviäinen pohtii. ”Tunnen ihmisiä, jotka ovat menettäneet lapsensa eivätkä ole uskossa, ja he ovat edelleen katkeroituneita ja surun murtamia. Joku voisi ajatella, että en ole käsitellyt tyttäreni kuolemaa ja että olen kätkenyt suruni. Niin ei kuitenkaan ole. Haikea tunne voi tulvahtaa silloin tällöin, kun muistelee aikoja ennen Tiinan kuolemaa, mutta pohjaton suru ja katkeruus sulivat minun ja vaimoni elämästä, kun löysimme Jeesuksen.”

Pitkä matka kotiin

Kahdenkympin kynnyksellä Kirsi Korttinen muutti Englantiin au pairiksi ja jäi maahan lopulta 12 vuodeksi. Hän löysi parisuhteen ja perusti perheen. ”Sain selville, että miehelläni oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Uutinen oli totaalisen murskaava, koska parisuhde oli tuonut elämääni tarkoitusta. Jäin tyhjän päälle.”

Kirsi oli niin allapäin, että harkitsi itsemurhaa. Hän kääntyi elämäntaito-oppaiden puoleen.

”Luin valtavasti henkisyydestä, enkeleistä ja energioista kertovia kirjoja”, Kirsi kertoo. ”Harrastin joogaa ja meditaatiota, otin energiahoitoja ja tein kotona erityisiä liikkeitä, joiden piti avata kehossani tiettyjä pisteitä. Kävin spiritismille omistetussa kirkossa ja kouluttauduin hypnoterapeutiksi. Kirjoittelin jonkin aikaa muslimimiehen kanssa ja silloin tutkin myös islamia ja profeetta Muhammedin elämää.”

Etsintä kesti vuosia mutta se ei tuonut lopullista helpotusta Kirsin pahaan oloon. ”Hetkeksi aikaa saattoi helpottaa, kun yritin ajatella positiivisesti tai hiljentyä. Nämähän ovat esimerkkejä Jumalan luomista laeista, jotka myöhemmin löysin Raamatusta. Huomasin uskoon tultuani, että New Age ‑kirjallisuus on napannut Raamatusta monta hyvää asiaa ja sekoittanut ne muiden aatteiden kanssa yhdeksi sekavaksi sopaksi. Sielunrauhaa ne eivät pystyneet tuomaan”, Kirsi pohtii.

Kirsin vanhemmat rukoilivat Suomessa, että hän löytäisi kristittyjä ystäviä.

”Muutin Lontoosta Ipswichiin, jonne pääsin töihin kaupungin nuorisotyöntekijäksi, ja yhtäkkiä ympärilläni oli paljon kristittyjä”, Kirsi kertoo. ”Tärkeäksi ystäväksi nousi eräs Tammy, joka oli juuri sellainen, jollaista tarvitsin: hän ei tyrkyttänyt uskoaan vaan vastasi vain kysymyksiini. Hän kutsui minut paikallisen seurakunnan Alfa-kurssille, jossa kristinuskoa esitellään vasta-alkajille ja uskosta kiinnostuneille. Olin se kaikkein ärsyttävin kurssilainen. Kyseenalaistin kaiken ja vaadin lisää tietoa. Kurssin vetäjät antoivat minulle kaipaamiani todisteita ja antoivat minun kysellä. Kurssin päätteeksi totesin, että nyt tajuan, tämä on totta. Niin minusta tuli Jeesuksen seuraaja.”

Lopulta Kirsi oppi antamaan anteeksi myös entiselle aviomiehelleen.

”Nyt olen niin helpottunut”, hän sanoo. ”Tiedän, miksi olen täällä maailmassa ja mihin olen matkalla kuoleman jälkeen. Tiedän olevani Taivaan Isän rakas tytär. Kun elän Jeesuksen tahtoa seuraten, olen vihdoin saanut kaipaamani vapauden ja rauhan.”

Vankilakundista ilosanoman viejäksi

Nuorena Pauli Särkkä harjoitteli painia ja halusi näyttää olevansa kylän kingi. Rippikoulun jälkeen tuli otettua kännit ja pian sen jälkeen tehtiin ensimmäinen murtokeikkakin – tosin se oli vain teinipoikien kiusantekoa. Armeijan jälkeen alkoi alamäki.

”Se meni viimeiselle tuomiolle asti”, Pauli toteaa ja viittaa tuomioon Turun Keskusvankilassa eli Kakolassa. ”Siinä ei ole kehumista eikä kerskaamista. Käytin viinaa ja päihteitä saadakseni pään sekaisin. Olin hirveän aggressiivinen luonne, ja iltani oli pilalla, jos en saanut jotakuta piestyä. Minua on yritetty ampua ja puukottaa. Kerran tyhjensin hirvikiväärin lippaan ison koivun juurelle, jossa seisoi kolme miestä.”

Pauli on kiitollinen Jumalalle siitä, ettei kukaan kuollut lukuisissa tappeluissa ja yhteenotoissa.

”Kun Jumala vetää ihmistä pelastukseen, ei aina tarvita sanoja ja saarnoja. Hengellinen laulu riittää”, Pauli kertoo omasta kokemuksesta. Hän päätyi helluntaiseurakunnan tilaisuuteen, jossa nuorten joukko lauloi laulua ihmisestä, jolla näytti menevän lujaa. Kuitenkin tämä tunsi hiljaa sydämessään suurta tuskaa. Laulu kosketti niin syvältä, että Paulista tuntui, että siinä puhuttiin hänestä.

Viimeisessä säkeistössä laulettiin Jeesuksesta, joka oli nähnyt kärsivän ihmisen hädän ja kuollut ristillä hänen puolestaan. ”Tuona iltana murruin. En ollut itkenyt pitkään aikaan mutta silloin tuntui kauhealta ajatella kaikkea, mitä olin tehnyt. Huusin kirkossa ääneen, että tulkaa päästämään minut näistä siteistä”, Pauli kertoo. ”Puolestani rukoiltiin, ja sain antaa elämäni Jeesukselle.”

”Kerran ystäväni pyysi minua mukaansa Huittisten vankilaan todistamaan uskostani. Ajattelin, että voinhan yhden kerran suostua. Mutta paluumatkalla Jumala puhui minulle, että tämä on sinun työkenttäsi. Jo 45 vuotta olen kiertänyt vankiloissa kertomassa Jeesuksesta”, Pauli kertoo.

”Jeesuksesta sanotaan Jesajan kirjassa, että hän oli ylenkatsottu ja ihmisten hylkäämä, mutta hän otti päälleen kipumme, sairautemme ja syntivelkamme (Jes. 53). Kaikki on sovitettu. Ota sinäkin, hyvä lukija, vastaan tämä sanoma!” Pauli päättää.

Täpärä pelastus

Helsinkiläinen Rosa Vierimaa tietää kokemuksesta, että elämä voi päättyä silmänräpäyksessä. Hän oli miehensä kanssa ajelulla, kun auton pyörät menivät yhtäkkiä lukkoon. Auto alkoi luisua tunnelissa kohti seinää ja Rosalla ei ollut turvavöitä. Auto törmäsi seinään, lähti pyörimään ympäri ja päätyi kuljettajan puoleiselle kyljelle. Se liukui kovaa vauhtia pitkin asfalttia.

Kuin ihmeen kaupalla Rosa ei sinkoutunut törmäyksessä ulos autosta mutta painovoiman vetämänä hän valui alaspäin, lähemmäs miestään, joka yritti kaikin voimin kannatella itseään ja Rosaa mahdollisimman kaukana kuljettajan puoleisesta ikkunasta. Ikkuna oli rikkoutunut ja kova asfaltti oli muutamien senttimetrien päässä. Jos nuoret putoaisivat asfaltin päälle auton liukuessa kyljellään, heille voisi käydä huonosti.

Rosa ja hänen miehensä vilkaisivat toisiaan. ”Muistan ajatelleeni, että onko tämä viimeinen hetki, jolloin näemme toisemme”, Rosa kertoo. Rosa oli jo lapsesta saakka uskonut Jumalaan ja rukoili apua. Pian sen jälkeen hän menetti tajuntansa ja heräsi vasta kun ambulanssi oli saapunut oikein päin pysähtyneen auton vierelle. Ohikulkijat olivat hälyttäneet apua.

”Kävelimme omin jaloin ulos autosta”, Rosa kertoo. Myöhemmin ensihoitajat kertoivat, että he ovat nähneet monien kuolevan vastaavissa onnettomuuksissa.

”Haluan elää täysillä sitä elämää, jonka Jumala on minulle varannut, ja tehdä niitä asioita, jotka koen oikeaksi minulle. En anna kenenkään estää minua sanomalla, että olen liian nuori”, Rosa pohtii. ”Kun olen kiertänyt nuorten tapahtumissa kertomassa kokemuksistani, moni on sanonut, että mietin Jeesusta sitten 30 vuoden päästä ja elän nuoruuden ensin täysillä. Mutta kannattaa ottaa Jumala vastaan nyt. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu.”