Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta. Joh 5: 44
Jeesus ilmoittaa ehkä suurimman syyn epäuskoomme. Olemme todellisessa vaarassa, kun alamme kärkkyä kunniaa muilta ihmisiltä.
Aikoinaan ihmettelin niitä monia maailman mainetta nauttivia kirjailijoita, säveltäjiä ja kuvataiteilijoita, jotka olivat niin lähellä ’pelastuksen ahdasta porttia’. Mutta ponnisteluistaan huolimatta he eivät koskaan päässeet henkilökohtaiseen Jeesuksen tuntemiseen. Tai heillä oli lapsuudessa tämä usko, mutta he menettivät sen maineen tavoittelussa. He unohtivat antaa kunnian Jumalalle, joka ei kunniaansa toisille jaa.
Seuraavien kolmen runoilijan elämänkohtaloissa näemme Jeesuksen sanojen totuudellisuuden.
Pentti Saarikoski kirjoitti uskovana lukiolaispoikana päiväkirjaansa, että hänen syntymäpäivänään Suomen koululaisilla on vielä joskus vapaapäivä. Mainetta tuli. Usko meni. Elämä raunioitui rajuissa ryyppykierteissä.
Eino Leino, hänkin nuoruudessaan uskova, päätyi maineen tiellä yhdeksi Jumalan kieltäjät -yhdistyksen perustajajäsenistä.
Juron tyly Aaro Hellaakoski sai Jumalan ahjossa ’taipua paljoon, kasvaa pienemmäksi, tulla hetki hetkeltä köyhemmäksi’. Tuskassaan hän etsi kymmenen vuotta Vapahtajaansa. Ja hän löysi. Alkoi uusi nousu runoilijan uralla. Kiitos kirjoitetuista runoista nousi nyt Hänelle, joka on ’kaikkia korkeampi, maailmoja valtavampi’. Hän oli oppinut sen, mistä Paavali toteaa:
”Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole lahjaksi saanut? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olsi omaa ansiotasi?” (1 Kor 4: 7)
Teksti: Veli Johannes