Minut itseni uhrataan jo pian, lähtöni hetki on tullut. 2 Tim 4: 6
Rooma noin vuonna 67. Paavali on odottamassa kuolemantuomiota. Kaikki ovat jättäneet hänet. Nyt yksinäinen, vanha mies on vankina Kristuksen vuoksi. Vain Luukas on enää hänen luonaan.
Jäähyväiskirjeessään nuorelle Timoteukselle Paavali antaa ohjeita ja rohkaisee tätä. Hän ei puhu paljoakaan kokemistaan kärsimyksistä. Mutta lopuksi hän lausuu surumieliset sanat ensimmäisestä oikeudenkäynnistä: ”Ei kukaan tullut avukseni vaan kaikki jättivät minut yksin. Älköön sitä luettako heille viaksi.” (2 Tim 4: 16)
Mutta Herra oli pelastanut Paavalin ”leijonan kidasta” ja antanut hänelle voimaa saattaa julistustyönsä päätökseen.
Nytkään ystävien jättämä ja vartiosotilaaseen kahlittu Paavali ei masentunut. Hän julisti sanomaa Jeesuksesta. Ja niin koko henkivartiosto ja keisarin palveluskuntakin saivat kuulla pelastussanoman.
Ja sitten ne Paavalin vankilakirjeet, jotka hän kirjoitti lähtöhetkensä edellä, ne ovat saaneet satojen vuosien ajan kautta maailman rohkaista Jeesuksen seuraajia.
Ystäväni! Jos sinut on siirretty syrjään ja jos olet yksin, älä masennu. Rukoile Jumalaa, ja Hän antaa valon pimeyteesi. Hän antaa sinulle jälleen tehtävän.
Oma tehtäväsi tuskin kattaa koko maailmaa. Muista kuitenkin, että Herran antama pienikin palvelutyö, Hänen tahdossaan tehtynä, saa kerran palkkansa.
Mutta ennen kaikkea Paavalin esimerkki rohkaisee sinua, ettet lannistu. Sitten kerran perillä olet ylistävä Jumalaa Hänen avustaan. Ja voit todeta Paavalin tavoin: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.” (2 Tim 4: 7)
Teksti: Veli Johannes