Sinä tulet luokseni, kun huudan sinua, ja sanot: ”Älä pelkää.” Valit 3: 57
Jerusalem on hävitetty. Jeremia, särkyneen sydämen profeetta, katselee kaupunkinsa tyttärien tuskaa. Hänen sieluunsa koskee. Hänen silmänsä riutuvat kyynelistä ja hänen sisintään polttaa tuska kansansa sortumisen tähden.
Jeremia on syösty elävänä kuoppaan ja kivitetty. Kauhu on tulvinut hänen päänsä yli. Hän on ajatellut: loppuni on tullut. Sieltä syvyydestä hän huutaa Herraa: ”Kuule ääneni! Älä sulje korviasi, kun anon apua ja pelastusta.” (Valit 3: 56)
Onko sinulla tuska synnin pimeydessä vaeltavan kansasi puolesta? Itketkö läheistesi paatumusta? Vai painaako Herran käsi sinua raskaana sinun omien syntiesi tähden? Kuule Jeremian sana: ”Ei Herra iloitse siitä, että hän kurittaa ihmistä.” (Valit 3: 33)
Jumalan rakkautta on sekin, että Hän kurittaa. Rakkaudessaan Hän haluaa sinun ja minun ja kokonaisten kansojenkin kääntyvän pois tuhoon vievältä tieltä.
Meiltä kysytään vain: haluammeko? Ymmärrämmekö me koettelemukset Jumalan tavaksi opettaa meille jotakin, jota emme muuten oppisi?
Rakas Jumalan lapsi, kiitä koettelemuksistasi! Kiitä niistä siunauksista, joita ahdinkojesi kautta saat! Siellä oman kuilusi syvyydessä Herra varjelee sinut ja ojentaa sinulle jonkin aarteen. Ja kun sen saat, älä luovu siitä!
Tässä sinulle yksi jalokivi, jonka Herra antoi Jeremialle tämän ahdistuksen yössä. Jeremia huusi Herran puoleen ja sai varmuuden: Sinä tulet luokseni, kun huudan sinua, ja sanot:”Älä pelkää.”
Teksti: Veli Johannes