Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa. Matt 6: 12
Jumalan edessä syntivelkani on mittaamaton. En sitä edes ymmärrä. ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.” (Ps 51: 7)
Näin kirjoittaa Daavid, Jumalan mielen mukainen mies. — Entä meidän vaelluksemme sitten? Raamattu toteaa karusti:”Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.” (Room 3: 12)
Olen syntisenä syntynyt, vaelluksessani kelvottomaksi käynyt. Vaikka näin ei olisikaan, niin silti velkani olisi mittaamaton. Kaikki, mikä liittyy elämääni, on lahjaa. Ruumiin, sielun ja hengen alueella kaikki on Jumalalta saatua. Muistanko kiittää? Vai alanko neuvoa ja opettaa Luojaani, jopa viisaudessani nuhdella Häntä?
Sellaisetkin Jumalan miehet kuin Job, Joona ja Pietari lankesivat ”nuhtelemaan” Herraansa. Mutta armossaan Jumala nöyryytti heidät. Heistä tuli käyttökelpoisemmat astiat Hänen työhönsä.
Kanssakilvoittelijani, kun rukoilet Jumalalta anteeksi velkaasi, jota kartutat päivä päivältä, tunnustat, että et voi selviytyä velasta millään muulla tavoin. Rukouksesi on armon pyyntö.
Et saa anteeksi siksi, että annat anteeksi toisille. Sinä vain pyydät anteeksiantamusta samalla tavoin kuin itse annat anteeksi toisille.
Mutta sen jälkeen kun Jumala on antanut anteeksi sinulle, velalliselleen, sinut on velvoitettu antamaan anteeksi omille velallisillesi.
Jeesuksella on tästä pysäyttävä vertaus armottomasta palvelijasta (Matt 18: 21-35)
Anteeksisaaminen Jumalalta ja anteeksiantaminen lähimmäisille kytkeytyvät aina toisiinsa.
Armahdettu armahtaa!
Ystäväni, olet autuas, kun armahdat toisia! Sanoohan Jeesus, Herramme ja Vapahtajamme: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.” (Matt 5: 7)
Teksti: Veli Johannes