Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa. Job 42: 5,6
Job oli menettänyt lapsensa, koko omaisuutensa ja vieläpä terveytensäkin. Mutta Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan, vaikka vaimo kehotti häntä kiroamaan Jumalaa.
Job otti Jumalan kädestä myös pahan niin kuin hyvän. Meillekin Job on tässä kohdin rohkaiseva esimerkki. Kun ylipääsemättömät vaikeudet vyöryvät ylitsesi, älä syytä tai kiroa Jumalaa. Vaikeuksilla on tarkoituksensa. Jumala on majesteetti. Ja Hänen ajatuksensa eivät ole meidän ajatuksiamme.
Mutta Job kuitenkin unohti tämän. Ja silloin alkoi Jobin syöksykierre. Masennus, katkeruus, epätoivo ja kauhu heittivät Jobin mustimpaan pimeyteen, synkkään kuiluun, jossa ystävien puheet vain ruhjoivat häntä ja lisäsivät hänen tuskaansa. Job tunsi olevansa maassa, jossa valokin oli pimeyttä. Hänen sydämestään nousivat katkerat syytökset itse Jumalaa kohtaan. Itsevarmana Job jopa haastoi Herransa käräjöimään kanssaan.
Oli alkanut pitkä matka kohti nöyryyttä, päämäärää, jonka Jumala oli Jobille asettanut.
Ystäväni, tämä päämäärä on varmaan asetettu monille meistä, minulle ja ehkä sinullekin. Kuule nämä nuoren Elihun viimeiset sanat Jobille: ”Mutta Jumala ei katso niihin, jotka itse pitävät itseään viisaana.” (Job 37: 24)
Nämä sanat kuultuaan Job nöyrtyi, ja silloin myrskyn keskeltä Herra vihdoin vastasi hänelle. Nyt Job näki ja tunsi Herransa. Hän häpesi ja katui puheitaan.
Herra käski Jobia rukoilemaan ystäviensä puolesta, jotka puhuivat Hänestä vastoin totuutta, koska väittivät Hänen rankaisevan Jobia tämän synnillisistä teoista.
Job rukoili, ja Herra käänsi hänen kohtalonsa antaen kaksinkertaisen siunauksen ylpeydestä riisutun Jobin loppuelämään.
Herra, anna minun Jobin tavoin panna käsi suulleni ja hävetä! Ja katua vääriä puheitani!
Anna minun rukoilla ystävieni puolesta!
Teksti: Veli Johannes